Suunnistuksen 28:nnet MM-kisat ovat jo täydessä vauhdissa. Mitaleita ei sentään vielä ole jaettu, mutta hyvää vauhtia kohti mitalipallia jo edetään ja huomenna ensimmäiset urheilijat sinne asti jo yltävät.
Minulle nämä ovat 11:nnet suunnistuksen MM-kisat, joten täyden kympin kisoja voi hetkeksi peilata taaksepäin. Jokaisesta kisareissusta on iso nippu hauskoja ja joskus tuskastuttaviakin muistoja. Onneksi näille viime mainituillekin voi vuosien jälkeen viimeistään jo vähän nauraa.
Päällimmäisenä MM-muistoissa ovat tietysti suomalaisten menestys ja mitalit, joita on näinä vuosina kertynyt vino pino. Silti usein yhtä koskettavia hetkiä saattavat olla ne menestymättömyyden kohtaamiset, joissa niin urheilija kuin toimittajakin on usein yhtä sanaton.
Kävin yhtenä iltana reissupyykkiä silittäessäni läpi menneitä MM-kisoja ja jokaisesta on jäänyt jotain muistettavaa myös mitalien ohella.
Norja 1997: kahden kokemattoman toimittajan pitkä kävelymatka karsintakisasta hotellille, kun järjestäjien viimeinen kyyti meni menojaan ilman meitä: vaihtoehtona oli kävellä reppuinemme hotellille, sillä siihen aikaan ei vielä kännyköillä apua soiteltu.
Skotlanti 1999: taistelu lähtölistojen ja tulosten maksuttomuudesta ja kopiokoneen käyttöopastusta mediatalkoo-aivokirurgikaksikolle. Paikallisherkun eli haggiksen syönti nosti osakkeitani näiden spesialistien silmissä siihen malliin, että loppuviikosta lähtölistat ja tulokset olivat jo valmiina pinossa minua odottamassa. Skotlannissa sain erityisluvan kuvata kisapaikalla vieraillutta prinssi Andrewta – tosin noin 50 metrin etäisyydeltä. Näiden kuvien ansiosta kuitenkin alkoi yhä jatkuva kuvien lähetys Suomeen.
Tampere 2001: ”moderni” mediakeskus Tampere-talossa sähkökirjoituskoneineen, joita myötähäpeää tuntien käskytin siirtämään pois näkyviltä ennen kisojen alkua. Ja tietysti jäähallin järjestysmiehet, jotka tylyttivät työintoisia valokuvaajia nostamalla heitä raiveleista sivuun. Kieltoja enemmän kuin tarpeeksi – näistä eniten harmistusta herätti järjestäjien vankka käsitys siitä, että palkintojenjakoahan ei median tarvitse eikä saa kuvata. Toivottavasti Vuokatissa onnistutaan tässäkin hiukan paremmin.
Sveitsi 2003: viihtyisä alppiravintola keskimatkan finaalin jälkeen, jossa ystävällinen isäntäpari järjesti suomalaismedialle idyllisen työympäristön ja herkulliset mitalikakut Jukkolan Helin ensimmäisen MM-mitalin kunniaksi. Samoissa kisoissa muuan ranskalainen ”yllätti” ottamalla ensimmäisen keskimatkan kultansa.
Ruotsi 2004: pitkän matkan palkintojenjaossa jäi mieleen omaan kuudenteen sijaansa pettyneen Minna Kaupin ”kyllä minäkin vielä jonain päivänä”-ilme, joka kantoi hedelmää heti seuraavana vuonna.
Japani 2005: sprintin karsinnan kuvauspaikka, jonne asti järjestäjä-opastaja ei meitä kolmea kuvaajaa koskaan saanut löydettyä. Sprintin naisten karsinnasta kuvia kertyi vain muutama, kun onneton ystävämme yritti noudattaa ylempänsä ohjeita. Apu ei kelvannut, ja kaikkiin ”tiedätkö varmasti, missä olemme”-kysymyksiimme saimme vastaukseksi aina ”Yes, yes!”. Japanilainenhan ei koskaan sano ei, sen me opimme sillä reissulla.
Tanska 2006: sprintin tunnelma oli karsinnasta lähtien mahtava ja meteli korvia raastava. Siihen massaan paikallinen prinssikin upposi.
Ukrainassa 2007 en ollut, mutta sen tuplamestaruuden olisin halunnut kokea.
Tsekki 2008: Minnan keskimatkan mestaruuden ratkettua työillastamme tuli hektinen, kun kilpailukeskuksen median nettiyhteys oli tärkeämmässä käytössä. Olimme pitkään nalkissa ulosmenotiellä kohti jotain pimeän pikkukylän seuramajaa, jossa piti olla hätäapunetti. Sekin toimi vain satunnaisesti, mutta lopulta saimme Suomeen mestaruuskuvia. Se oli työvoitto!
Unkari 2009: pitkän matkan peesikisa, jonka jälkeen italialaiset ja monet muut syyttivät meitä suomalaisia huonoiksi häviäjiksi.
Norja 2010: miesten viestin käsittämätön draaman kaari jo kolmannen kerran peräkkäin. Tällä kertaa ei tarvittu ampiaisia eikä kuivia kuusenoksia, vaan kyseessä oli aivan yksinkertainen virhe, johon ei maailman parhaan suunnistajan olisi voinut kuvitella pystyvän. Vieläkö Ranskalle neljännen kerran tarjotaan mahdollisuutta MM-kultaan?
Näistä Ranskan mittelöistä ovat ensimmäiset karsinnat takana tätä kirjoittaessani. Tällä hetkellä korkealle MM-hetkieni top3-listalla pääsee sunnuntain keskimatkan karsinnan kuvauspaikka. Tilasimme leikkimielisesti meitä kyydittäneeltä ratamestarilta vuorimaiseman, alppiniittyjen ja auringonpaisteen lisäksi kännykkäyhteyden ja sisävessan. Vaikka jouduimme pilviverhon takana häämöttäneen Mount Blancin sijaan tyytymään vähän matalampiin huippuihin, saimme kaiken muun, joten mitäpä muuta kannon nokassa nelisen tuntia kykkivä kuvaaja voisi toivoakaan.
No, ehkä finaalijännitystä ja suomalaismenestystä, mutta niiden vuoro on seuraavaksi!
