Kirjoittaessani Kartan Kääntöpuolen historian ensimmäistä juttua tammikuussa 2010, ei mieleeni tullut, että parin vuoden kuluttua kirjoitan osaltani viimeistä. Ainakin toistaiseksi. Ammatillinen reitinvalinta vaihtui suksilajien pariin, vapaa-ajan puuhastelu suunnistuslajien parissa jatkunee lopun elämän.
Reilun kolmen vuoden aikana onkin tullut puuhasteltua suunnistuksen parissa riittävästi. Jopa niin, että vapaa-aika ja työ ovat menneet iloisesti sekaisin. Erityisesti viimeinen vuosi on ollut ajankäytöllisesti turhankin vaativa. Mieleeni on tullut muutamaan otteeseen suunnistuksen eteen tekemisen mielekkyys, varsinkin kun läheskään kaikki aikaansaadut kehitysaskeleet eivät ole olleet suunnistavan kansan mieleen ja palaute sen mukaista. Toisaalta suunnistuksen ulkopuolelta tullut palaute on ollut äärimmäisen tärkeää, kehittävää ja kannustavaa.
Suunnistuksen televisiointi ja sprinttisuunnistus ovat olleet äänekkään ja sitkeän joukon hampaissa enemmän tai vähemmän. Olen nimennyt tämän joukon leikkisällä lempinimellä Perussuunnistajat eli ”Persut”. Ilmiö on aika lailla suomalaiskansallinen. Sprinttiä vastustetaan, kuten hiihdossa aikoinaan luistelutyyliä. Perussuunnistajan mielestä se ei ole oikeaa suunnistusta. Televisiointi taasen tuhoaa lajin, koska ratoja ja lähtövälejä joudutaan muokkaamaan lähetysaikojen pituuden ja teknisten ratkaisujen vuoksi. Varsin tuttua suomalaiskritisointia kaikkea uutta vastaan. Samalla myös aika lyhytnäköistä ja asiantuntematonta.
Mitäs luulette, arvon ”Persut”, olisiko Jukolan Viesti valittu Vuoden Urheilutapahtumaksi tai Minna Kauppi Vuoden Urheilijaksi, mikäli laji olisi ollut esillä vain suunnistuskansan omilla nettisivuilla ja youtube-videoilla? Miten kuvittelette, että suunnistus voi aidosti levitä edes nykyiseen reiluun 70 IOF:n jäsenmaahan, kun monissa maissa kaupunki- tai puistosprintti on lähes ainoa mahdollisuus harrastaa lajia?
Sprintti- ja TV- keskustelu on peittänyt alleen muutamat oleelliset kehitysaskeleet mitä viimeisten vuosien aikana on suomalaisessa suunnistuksessa tehty. Päätoimisten tai osa- aikaisten valmentajien ja seuratyöntekijöiden määrä on moninkertaistunut, nuorisotoiminta ja erityisesti valmennuksellinen ote 11 – 17-vuotiaiden ikäluokassa on otettu painopisteeksi monissa seuroissa ja Suunnistusliitossa. Vuosikymmenen hanke IRMA on saatu toimintaan. Viestintä on kehittynyt pienin, mutta määrätietoisin askelin jopa sosiaalisen median suuntaan. Uskon, että näiden toimenpiteiden vaikutukset alkavat näkyä jo muutaman vuoden kuluttua. Paljon on toki vielä kesken, joten työtä riittää tuleville vuosille.
Haluankin osoittaa kiitokseni Suunnistusliiton henkilöstölle ja luottamushenkilöille, jotka ovat jaksaneet viedä kehittyvän suunnistuksen viestiä eteenpäin. Työ ei ole ollut helppoa, eikä se tule olemaan jatkossakaan. Yritän myös kannustaa meitä kaikkia rohkeuteen omassa työssämme suunnistuksen eteen ja nauttimaan pienistäkin onnistumisista. Samalla toivotan seuraajalleni Mika Ilomäelle oivalluksia ja onnistumisia seuraavalla etapilla.
-Mika Kulmala-