Ensimmäiset hiihtosuunnistuksen arvokisat takana ja voisin sanoa, että kokemus oli… hmm… miten sitä kuvailisi, vähintään mielenkiintoinen.
Kaikki paikan päällä ja Suomessa kisoja seuranneet varmaan allekirjoittavat sen tosiasian, että järjestelyjen osalta kisat eivät menneet aivan putkeen. Se mikä urheilussa, kun puhutaan huipputasosta, on tärkeintä, on tulos ja nimenomaan oikean lopputuloksen saaminen nopeasti. Tässä järjestäjät epäonnistuivat nuorten tulosten osalta. Tilanne oli varmasti kaikista turhauttavin urheilijoiden kannalta. Kaikkensa antaneena urheilija tulee maaliin, eikä lopulta ajasta sijoituksesta puhumattakaan ole mitään tietoa. Nuorten tulosten osalta kahden ensimmäisen matkan, sprintin ja keskimatkan, lopullisia tuloksia piti odottaa aina seuraavaan päivään asti. Illan ja yön aikana tulokset ehtivät muuttua useaankin otteeseen.
Ne ongelmat, mitä järjestäjillä oli nuorten tulosten kanssa, eivät onneksi toistuneet aikuisten matkoilla. Niissä lopulliset tulokset saatiin ajallaan kuten tämän tason kisoissa pitääkin.
Ei käy kieltäminen etteivätkö kokemattomat järjestäjät olisi olleet kovan paikan edessä. Saman viikon aikana piti puristaa niin aikuisten EM-kisat ja maailmancup, nuorten MM-kisat, 17-vuotiaiden EM-kisat, veteraanien MM-kisat ja vielä Ukrainan mestaruuskilpailut. Tämmöinen rutistus olisi ollut kova urakka kokeneemmallekin kökkäporukalle.
Loppujen lopuksi kaikilta matkoilta saatiin tulokset ja oikeuden mukaiset sellaiset. Tove Alexandersson oli omaa luokkaansa nuorten naisten MM-matkoilla, Andreas Holmberg voitti kaikki nuorten miesten henkilökohtaiset matkat.
Suomalaismenestys oli viikon aikana varsin mainio. Parhaimpana tulee tietysti mieleen Staffan Tunisin mestaruudet. Ehkä suomalaisittain mukavin päivä oli kuitenkin lauantai, viestipäivä. Kaikki suomalaiset syttyivät viestiin ja päivä oli erinomainen osoitus yksilöurheilijoiden joukkuehengestä. Menestykseen vaaditaan monen yksittäisen urheilijan onnistunut peräkkäinen suoritus, suksihuoltajien onnistuminen ja koko tiimin saumaton yhteistyö. Sen vuoksi olikin hienoa, kun suomalaiset tulivat niin nuorten kuin aikuisten matkoilla toinen toisensa perään kärkisijoilla vaihtoon. Kuten maajoukkueen päävalmentaja Eivind Tonna korosti, hiihtosuunnistus on ennen kaikkea joukkuelaji, vain metsässä urheilija on yksin.
Minua harmitti, että naisten joukkue Pernilla Tunis, Anni Honkimaa ja Sari Vääränen jäivät viestissä niukasti neljänneksi ja ulos mitaleilta. Yllätykset ovat urheilun suola ja kolmikon mitali olisi ollut sellainen piristysruiske heistä jokaiselle, että olisin sen heille mielelläni suonut.
Ukraina oli täynnä erilaisia elämyksiä. Vaikka bussikuljetukset eivät aina toimineet, palkintojen jaot alkoivat myöhässä, tulokset tulivat milloin tulivat, sää ei ollut otollisin, ja päivät venyivät pitkiksi, jäi reissu ehdottomasti plussan puolelle. Uskon, että jokainen paikalla ollut sai todellisen maistiaisen aidosta Itä-Euroopasta. Kun ukrainalainen valokuvaaja tarjoaa minulle metsässä termospullostaan teetä (njet vodka), tiedän olevani hiihtosuunnistuksen ytimessä.
Haluan osaltani antaa kiitokset kaikille mukana olleille urheilijoille ja taustajoukoille. Oman joukkueurheilutaustani jälkeen oli hienoa nähdä kuinka yksilöurheilijatkin hioutuvat tiiviiksi joukkueeksi.
And I wanna give my special thanks to Eivind Tonna (and Tonna Travels). Your positive attitude got me always good mood!
